Olen viettänyt monta hetkeä miettien mitä tämän blogin kanssa tekisin. Miettinyt tätä hetkä, mitä kirjoitan viimeiseen postaukseen, miten saan siitä elämän makuisen. Miten kerron nykyisestä elämäntilanteesta, pitkistä öisistä keskusteluista miehen kanssa, isoista elämänmuutoksista ja siitä miten arpi hiljalleen paranee, eikä haavaa enää ole.

Meidän elämä on hyvää näin. Olen luopunut ajatuksissani niin hoidoista kuin adoptioajatuksistakin. Minulle luonnon järjestys on niin pyhää ja rikkomatonta että en halua taistella sitä vastaan. Olkoon niin, miten asiat luonnostaan ovat. Poissa on myös pistävä katkeruus, kauna ja kateus.

Ehkä suurin asia minkä olen matkan varrella oppinut on elämästä nauttiminen sellaisena kuin se käsiin annetaan. Epätäydellisenä, rikkoutuvana ja hauraana, mutta silti niin kauniina. Mikä minä olen muuttamaan asioiden luonnollista tasapainoa?

Meidän on hyvä näin.

Enpä uskonut että tällainenkin ajatus sopii sekä minun että mieheni päähän, mutta tällä hetkellä olemme erittäin kiitollisia siitä että meillä ei ole lasta :) Viimeiset pari kuukautta on ollut aivan mahdotonta aikaa. Kun kaksi ihmistä valmistuu samaan aikaan, lähettelee työhakemuksia miljoonaan paikkaan ja saattaa muuttaa kuukauden - parin päästä hyyyyvin kauas (tai sitten ei muuta), niin jotenkin tämä lapsettomuus näyttäytyy edes hetkittäin ihan positiivisessa valossa. Lapsethan olisi kuulemma hyvä tehdä opiskeluaikana (Rosa Meriläinen, Kaksplus 5/2011), mutta miksi kukaan ei puhu mitään siitä valmistumisen ja työelämän väliin sijoittuvasta helvetistä?

Tapasin muuten joku aika sitten lapsiperheen jossa molemmat lapset oli kv-adoption kautta kotiin haettuja. Hyödyllinen ja ajatuksia herättävä kohtaaminen, tuli reilusti ajateltavaa ja prosessoitavaa. Enpä kyllä voi sanoa että oma pää olisi päätösten suhteen yhtään selkeämpi, mutta ehkä sain näkemyksilleni tukea. Kai.

On tämä elämä vaan yhtä odotuksen odotuksen odotuksen odotusta. Kaikkia asioita saa aina odottaa toteutuvaksi. Tavallaan mielenkiintoista, mutta minulle alkaisin hiljalleen riittää odottaminen ja voisin ihan mielelläni siirtyä elämässä käytännön toteutuksen puolelle. Tällä hetkellä odotan tutkinnon valmistumista, työkuvioiden selkenemistä - ja sitä odotusta. En vaan tiedä vielä suuntautuuko se odotus hoitoihin, adoptioon, vai minkä odottamiseen. Tulee väkisin ajateltua myös mennyttä elämää ja siellä tehtyjä valintoja. Olisiko tilanne toinen, jos olisin valinnut toiset asiat toisella tavalla? Olisinko onnellisempi ja eläisinkö tasapainoisempaa elämää? Ehkä, tai sitten en. Mistä näistä tietää. Nyt haluan vain odottaa parempaa tulevaisuutta. Vielä kun tietäisi miten käyttäisi tämän odotteluajan.

Olen paennut tätä maailmaa kuoren alle. Välit lapsiperheellisiin tai odottaviin kavereihin on katkenneet. En jaksa pitää yhteyttä, eikä jaksa näköjään muutkaan. Kuka jaksaa ajatella lapsetonta silloin kun itsellä on niin kova aamupahoinvointi ettei jaksa edes töissä käydä, tai kun omalla lapsella on korvatulehdus? Olen paennut omaan maailmaani, välttelen ihmisiä ja välttelen ajattelemasta mitään. Ehkä tämä ei ole hyvä tapa selviytyä, mutta se on tällä hetkellä ainut.

Tuntuu siltä kuin olisin jälleen lähtöruudussa. Yllätysplussa laittoi koko paletin taas sekaisin. Adoptioon? Luomuihmettä odottamaan? Hoitoihin? Meni jotenkin omat määritelmätkin uusiksi. Lapseton, adoptioon suuntaava ei välttämättä enää kuvaakaan minua (ja meitä). Jos luomunakin voi tapahtua edes näin pieni ihme, niin eikö se voisi tapahtua vielä kerran, ja kantaa loppuun saakka?

Mies näki pari yötä sitten unen meidän 3-4-vuotiaasta Joonas-pojasta joka kuulemma näytti samalta kuin mies lapsena, mutta oli kauniimpi (ilmeisesti höystetty äitinsä geeneillä :D). Samanlaiset hiukset ja ikäisiään pidempi ja hoikempi poika, kuten mieskin on ollut lapsena. Hassu uni. Itse näin viime yönä unessa monta positiivista raskaustestiä jotka olin tehnyt. Näen itse "enneunia" asioista, vaikka en olekaan mitenkään "sellaisiin asioihin" suuntautunut ihminen. Voi kun näilläkin unilla olisi joku merkitys.

Olen ottanut viime aikojen tapahtumat (km, vai voiko niin sanoa?) ihmeen tyynesti vastaan. Olin kuvitellut aiemmin että olen tällaisen jälkeen aivan hajalla, mutta jostain olen taas saanut voimia kasaan eikä tunnu edes kovin pahalta. Itkettää herkemmin kun edes mietin lapsia (saati niitä afrikan lapsia..) mutta eteenpäin on menty. Onneksi koirat pitää niin kiinni elämässä ja liikkeessä että ei voi jäädä makaamaan kotiin.

Menkat jäi sitten sille tielleen.. Ihan pientä vaalenruskeaa vuotoa on ollut tänään, pyyhkiessä lähinnä (kuullostipa ihanan yksityiskohtaiselta..). Uutena "oireena" (joo, kuullostan just niiltä kaksplussan yrittäjiltä jotka jätti pillerit pois 3 viikkoa sitten ja miettii nyt onko tärppi käynyt..) tänään koettu, aivan puskista tullut raju nenäverenvuoto. Ja eilen illalla viimeksi närästi niin että en meinannut saada unta. Muuten oireetonta.

Jos haluan olla oikein optimistinen, voisin sanoa että pieni vuoto johtuu kohdunsuullani majailevasta polyypista. Ehkä.

Siispä, hyvät lukijat: Mitä veikkaat? A) menkat tulossa B) vauva tulossa. Ensimmäiselle oikein vastanneelle lapaset palkintona ;)

Eipä tarvi ostaa testiä, nekin rahat voi laittaa vaikka suklaaseen. Menkat taisi juuri saapua keskuuteemme oltuaan viikon jossain. Olo on tavallaan helpottunut, toisaalta vituttaa niin että ei veri kierrä. Raskauden todelliseen mahdollisuuteen en ole uskonut enää vuoteen(?), joten olihan se tiistainen plussa vähän yllättävä. Tai yllättävintä taisi olla se, että mun ja miehen soluyhdistelmällä voi ilmeisesti jotain tullakin.

Kysymysmerkkinä on nyt se, miten tästä mennään eteenpäin. Mikään ei ole kamalampaa kuin lapsen yrittäminen, varsinkaan tällaisen historian jälkeen. Tutkimuksiin? Greippimehua? Aamulämpöjä? Punaviiniä? Seksiä kalenteri kädessä? Ei hitto! Mä en oikeasti enää halua enkä jaksa lähteä tuohon rumbaan. Kuormittavinta on ehkä se, että raskauden mahdolisuus on näköjään olemassa, jos vaan osaa pelata korttinsa oikein. Vai onko?

Tiistaina plussasin (haaleahkon) mutta selkeän viivan (tai siis kaksi viivaa) 25 herkkyyden testillä. Torstaina testasin samalla testillä uudelleen - negan. Oireet on vain nousussa, samoin aamulämpö. Tiputtelua (joka kierrossa esiintyvä takuuvarma kaveri) ei ole näkynyt, menkkaoloa ei myöskään. Eikä tietenkään menkkoja.

Tämä on ehkä se pahin painajainen mitä voi kohdalle toivoa tässä vaiheessa. Miksi pitää tapahtua tällaisia typeriä asioita. Miksi nega ei voi olla nega, ja plussa aina plussa. Näkyykö kemiallinen raskaus selkeänä viivana 25 herkkyyden testissä? Olen saanut joskus 10 herkkyyden testiin haalean haamun, sen olen laskenut kemialliseksi. Tai joksikin. Ja sitten se tärkein kysymys: Mitä tapahtui tiistain ja torstain välillä? Ja miksi oireet vaan lisääntyy. Voi hitto tätä elämää.

Tämän alemmaksi en taida enää päästä. Lähipiirissä on seitsemän (7!) naista raskaana. Tänään viimeksi kuulin viimeisimmän uutisen. Eihän tämä nyt voi olla tottakaan! Olen niin hajalla että itken vain kotona. En halua tavata ketään enkä lähteä ihmisten ilmoille. Kuulisin vain kuitenkin lisää uusia vauvauutisia. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Välillä luulen olevani jo kuivilla tästä lapsettomuuden suosta, mutta ei tästä taida koskaan päästä eroon. Mitä ihmettä olen tehnyt elämässä väärin, kun minua näin rangaistaan? Miksi me olemme lähipiiristä ainoat joille ei lasta anneta? En jaksa enää.

Koko maailma on raskaana. Kaikki muut paitsi minä. Vetäydyn peiton alle ja jään sinne. Mihin minua täällä tarvitaan?

Suunnittelimme miehen kanssa tulevaisuutta, ja jotenkin siinä sitten tuli puheeksi että pitäis taas joskus ajella Lappiin perinteiselle talvilomalle. Ensimmäinen ajatukseni oli että "vähän siistiä, kahden aikuisen ihmisen loma!" Iloitsin aivan vilpittömästi ajatuksesta pitkästä automatkasta kahdestaan ilman huutavia, oksentavia ja riiteleviä lapsia. Samoin samaan aikaan toteutuva laskettelu kuullosti taivaalliselta, kuten myös hyvä ruoka, saunominen ja sen sellainen :)

Pointti nyt ei luonnollisesti ollut mahdollisesti edessä siintävä loma, vaan se, että kahdestaan elämisessäkin on puolensa jotka olen alkanut nähdä hyvinkin positiivisessa valossa, ja yleensä ennen sitä "yhyy, meillä ei ole koskaan autossa oksentavia lapsia"-ajatusta. Näistä ajatusmaailman muutoksista olen päätellyt että alan hiljalleen toipua tästä surusta, masennuksesta ja "ranteet auki"-menosta. Vaikkakaan en luonnollisesti ole koskaan ole itseeni teräasein kajonnut :D

Ei lapsettomuus taida maailmanloppu olla :) Voi kai ihminen elää ihan mukavaa elämään ilman jälkikasvuakin, vai voiko? :)

Lapsettomien rivit harvenee, niin blogimaailmassa kuin "oikeassakin" elämässä. Nyt vauvalupauksia ovat saaneet mm. Elonhetkiä ja Sydänjää, ja heidän puolestaan olen toki onnellinen. Mutta samalla niin hemmetin kateellinen. Toki kukaan täysijärkinen ihminen ei voi sanoa etteivätkö he ole onneansa ansainneet, mutta silti. Suurella lämmöllä seuraan heidän blogejaan ja matkaa lapsiperheeksi :)

Alkaa vaan tuntua tuolta otsikon lausahdukselta, kohta olen ainut jäljellä oleva joka on vielä pystyssä tämän lapsettomuuden kanssa, kaikki muut poistuvat hiljalleen riveistä. Onko joskus vielä meidän vuoro poistua porukasta?

Olen viime päivinä kypsytellyt adoptio-ajatusta lisää, ja alan hiljalleen kallistua kotimaan adoption suuntaan. Tai eihän tässä mitään voi varmaksi sanoa :D Eikä vielä tarvikaan. Kovasti vaan mietityttää se, saako sitä lasta koskaan kotiin jos lähtee kotimaiselle tielle. Vaikka eihän ulkomailtakaan välttämättä tärppää. Ulkomailta lapsia vaan (käsittääkseni) vapautuu paremmin adoptioon kuin Suomesta, joten lukumäärät on luonnollisesti vähän erilaisia. Lukisin niin kovin mielelläni kokemuksia kotimaisesta adoptiosta, mutta eihän niitä missään tietenkään lue. Ja ymmärtäähän sen. Jos siis tiedät hyvän kotimaisen adoptio-blogin, tai sinulla itselläsi on kokemusta asiasta, niin saa ilmoittautua. Erityisesti kiinnostaa se, minkä ikäisenä ihmiset on tulleet vanhemmiksi adoption kautta. Onko nuoremmilla pareilla paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmilla?

Harjoittelin muutaman päivän ajan lapsesta huolehtimista, ja voi hyvä tavaton sitä rakkauden määrää minkä itsestäni löysin. Vaikka kyseessä ei ollut edes pieni lapsi, vaan parin vuoden päästä murkkuikäänsä aloitteleva melkein-teini. Löysin itsestäni myös sallivan ja hyväntuulisen mutsin, joka ei jaksa hirveästi kuumentua ympäriinsä lojuvista tavaroista tai muusta epäoleellisesta. Lisäksi melkein-teinillä oli niin samanlainen luonne kuin itselläni, että opin ymmärtämään läheisiäni huomattavasti paremmin :D Sainpa kuulla tällaisenkin lausahduksen: "onneks sulla ei ole vielä omia lapsia, sä olisit muuten tosi kärttyinen ja kamala" :D Nyt olin ilmeisesti kiva ja rento, sillä melkein-teini viihtyi luonamme kauemmin kuin oli tarkoitus, ja oli pahoillaan kun kotiinlähdön aika koitti. Mutta kyllä sitä vaan kiintyy parissakin päivässä. Ja tätä kirjoittaessa itkettää se ajatus, että meillä ei välttämättä koskaan ole melkein-teiniä, tai muutakaan lasta.

Nyt tiedän mitä on punahehkuinen viha. Oikeasti olen tunne-elämältäni hyvin vakaa, harvoin koen kovin voimakkaita tunteita, mutta nykyään tiedän mitä on punahehkuinen viha. Se on sitä, että toivoo ihmisille keskenmenoja, kuolevia lapsia, onnettomuuksia, sairauksia ja muuta lystikästä.

Kyllä on pimeät ajatukset.

Jos kärsit lapsettomuudesta, joka ajaa sinut toivon, epätoivon, hulluuden ja katkeruuden partaalle, jonka takia olet itkenyt, nauranut, kadehtinut ja vihannut, lisää tämä blogiisi

;)

Kai se on sitä kun ompelee kestositeitä ja kuuntelee naapurin vastasyntyneen itkua.

Eikä tunnu missään.

Vauvoja taljoilla tonttulakit päässä, pikkulapsia puettuina parhaimpiinsa joulukoristeiden kanssa, lapsia pulkassa, vauvoja joulukuusen alla, lapsia avaamassa joulupaketteja. Joulukortit!

Kiitos hyvä ystäväni siitä että jaksat muistuttaa minua (siitä huolimatta että tiedät ongelmastamme) miten helppoa ja mukavaa elämä on. Miten lapset saavat alkunsa ensimmäisellä yrityksellä, syntyvät terveinä, ovat edelleen elossa eikä kukaan sairasta mitään. Tottakai myös sukupuolet menevät tasan. Olisihan elämä muuten aivan hiivatin tylsää ja epäoikeudenmukaista jos talossa olisi vain tyttöjä tai poikia. Keskenmenoista tai kohtukuolemista et ole kuullutkaan, no, ehkä aivan etäisesti. Onneksi teillä on kaikki hyvin!

En ole ennen osannut ajatellakaan että joulu on oikeastaan surun aikaa. Paljonko kaksi aikuista lapsetonta ihmistä jaksaa innostua joulusta, kun syytä juhlaan ei oikein ole? Vuosi sitten surin keskenmenoja, tänä jouluna meillä piti jo olla vauva. Eipä ole näkynyt. Jos löytyy ylimääräisenä, voi laittaa tulemaan hyvään ja rakastavaan kotiin.