Meille osui elämän arpajaisissa arpa, jopa jonkinlainen päävoitto. Yleensä meitä ei arpaonni suosi, enkä tälläkään kertaa olisi odottanut, saati sitten halunnut ottaa tätä arpaa vastaan. Kyseessä taisi epäonni, ei arpaonni. Kuulumme mieheni kanssa niihin ~16,7 % väestöstä joille elämä jakaa näitä lapsettomuuden arpoja. Vuosi on yritetty, toivottu, itketty, rukoiltu, kiukuteltu - ja oltu myös katkeria. Kaksi kertaa testi on näyttänyt haaleaa plussaa heti ensimmäisissä kierroissa. Siinäpä ne, hanat ovat auenneet joka kerta.

Yritän kovettaa itseni, lakata ajattelemasta asiaa ja jatkaa elämää. En pysty, en. Nykyään kysymys on usein Miksi? Miksi toiset onnistuvat? Miksi aina ne onnistuvat joilla ei edes ole edellytyksiä kasvattaa lasta? Miksi meille ei suoda lasta? Kysymyksiä ilman vastauksia.

Välillä jaksan toivoa, mutta sitten muistutan itselleni miten turhaa se on. Käy niin rankaksi toivoa ja pettyä. Armeliampaa on kovettaa itsensä. Viime päivinä olen ollut lähinnä hämmentynyt. Mitä nyt? Miten tästä eteenpäin? Hoitoihin en halua, mieskään ei ole niiden kannalla. Vihaan kaikkia lääketieteellisiä operaatioita, kammoan suuresti neuloja, pyörryn aina kun minua pistetään. Enkä sitä paitsi kestäisi sitä jatkuvaa epävarmuutta. Mieluummin elän epätietoisuudessa lapsettomuuden syiden osalta.

Adoptiota olemme miettineet paljon. Se voisi olla tulevaisuudessa meidän väylämme saada lapsi. Ajatuksen tasolla tuntuu ihan hyvältä, mutta prosessin ja byrokratian massiivisuus mietityttää. Olisin minä lapsen "hankkinut" mieluusti ihan perinteisillä menetelmillä. Tuntuu uskomattomalta miten helposti se voi muilta ihmisiltä käydä, ja vielä ihan vahingossa!