Olen viimepäivinä (adoptiotuumailujen lisäksi) pohtinut surun riittävyyttä. Milloin ihminen on surrut jotain asiaa riittävästi? Onko olemassa "pinnallista" ja kevytkenkäistä surua, voiko ihminen surra riittävästi vaikka koko elämä ei mustenekaan, maailma ei romahda, taivas ei itke, eikä aurinko lakkaa paistamasta. Tänä kesänä aurinko on ainakin paistanut (kiitos, ihan riittävästi), vaikka minä olenkin surrut. Olen myös jatkanut elämääni, lykännyt välillä onnistuneestikin ikäviä asioita (=lapsettomuus) taustalle, ja kehittänyt muuta sisältöä elämään. Nyt iski kaamea epäilys oman suruni riittävyydestä. En oleta että suru loppuisi jossain vaiheessa, sitä tulee varmaan riittämään. Lähinnä mietin oman suruni syvyyttä, onko se ollut aitoa ja tarpeeksi syvää? En nimittäin ole mitenkään täysin hajalla lapsettomuuden vuoksi, pystyn edelleen jotenkin tapaamaan lisääntyneitä ystäviäni, lapsettomuus ei tunnu maailmanlopulta, enkä ole romahtanut mitenkään. Tai no lopputyö on edelleen kesken. Onko se surun merkki? Pitääkö minun syyllistyä siitä että en ole hajalla?

Oikeastaan minulla oli jo vuosi sitten lapsentekoon (ei kai kukaan lapseton ihminen käytä enää oikeasti sanaa "tehdä" tässä yhteydessä?) ryhtyessämme sellainen tunne että ei tämä aivan niin mene kuin oppikirjoissa. Olen teini-iästä asti hokenut että "voi olla että jään lapsettomaksi", sillä minulla ei ole ollut oikeastaan ikinä kunnon kiertoa. Niinpä olen osannut prosessoida asiaa mielessäni jo pidemmän aikaa, mikään yllätys lapsettomuus ei minulle ole.

Tottakai olen surullinen, minua vituttaa (anteeksi!), ja tyhjään syliin sattuu. Minulla on myös mahtava aviomies, kolme ihanaa lemmikkiä, hyviä ystäviä, mielenkiintoinen työura edessä, ja sylillinen haaveita. Minulle lapsettomuus ei ole koko elämä.

Voinko sanoa että suruni on riittävä?