Odotin syksyä koko pitkän, helteisen kesän. Vihdoin se saapui, ja tunnen olevani taas elossa. Mielessäni on kuitenkin syksy, lapsettomuus ahdistaa eikä tulevaisuudessa ole mitään järkeä. Mieleni alkaa tehdä "kauppoja" elämän kanssa. "Jos valmistun nopeasti ja menen töihin, tulenko sitten "palkaksi" raskaaksi? Entä jos laihdutan 15 kiloa, tulenhan sitten raskaaksi?" Enää en onneksi elä minkäänlaista aktiivista vauvakuumevaihetta. Se aika oli ja meni. Ovuloin muutama päivä sitten, emmekä jaksaneet edes innostua lempimään. Se vain pahentaa tätä surua. Jos tietää raskauden teoreettisesta mahdollisuudesta, sitä tarkkaailee jokaista mahdollista oiretta ja pettyy kuitenkin, vaikka mitään ei enää pelissä olekaan. Ehkä on parempi vetäytyä vain kuoreen ja surra hiljaa.

Adoptiosta puhumme päivittäin. Pitäisi vain ensin valmistua ja saada töitä niin olisi jotain kehuskeltavaa neuvonnassa. Ja oma kotikin olisi kiva. Tänään keskustelimme siitä miltä tuntuisi joutua luopumaan meille erittäin tärkeistä lemmikeistä adoptiolapsen vuoksi. Tällä hetkellä se tuntuisi pahalta. Ja vielä pahemmalta tuntuu myöntää asia. En juurikaan harrasta muuta kuin koirani kanssa eri lajeja, ja koirat ovat minulle elämän sisältö. Kaikki ystävänikin ovat koirapiireistä. Vaikka kai sitä oman lapsensa eteen tekisi mitä vain. Tällä hetkellä sitä omaa lasta ei vain ole, on vaan ajatus jostain lapsesta jossain päin maailmaa, lapsesta joka mahdollisesti saattaisi joskus tarvita meitä ja muuttaa meidän lapseksi.

Tuttavapiirissäni on yksi adoptioperhe, ja minun tekisi mieli kysellä ja keskustella adoptiosta perheen rouvan kanssa. En tunne rouvaa mitenkään hyvin, ja tuntuisi todella tyhmältä lähteä avaamaan keskustelua. Sen verran olen adoptio-aiheeseen tutustunut että tiedän miltä kysymykset "paljonko tuli maksamaan?" tai "kauanko odotitte?" tuntuu. Enhän kysele bio-äideiltäkään "oliko vahinko?" tai "pitikö kauankin tehdä?". Miten voisin lähestyä aihetta ilman että vaikutan perverssiltä kyselijältä joka tahtoo vaan tietää likaisia yksityiskohtia?

Tänään jälleen yksi raskausuutinen löi vasten kasvoja ja sai mieleni todella matalaksi. Naapuruston bilettäjäteini tuli pihalla maha pystyssä vastaan. Asian huomattuani käänsin vaistomaisesti pääni nopeasti pois ja huomasin ajattelevani alhaisia asioita. Tällä hetkellä en ole lainkaan ylpeä itsestäni. Onneksi olen kuitenkin vielä toistaiseksi järjissäni, ja minulla riittää ymmärrystä omille tunteilleni. Ei kai tästä muuten pääse koskaan yli.

Ja edellisen postaukseeni voin vastata itselleni, että kiitos kysymästä, suruni on erittäin aitoa, syvää ja riittävää.