Anopilla on vauvakuume. Luojan kiitos, tämä seuraavaksi 70-vuotispäiviään viettävä anoppini ei kuumeile sentään itselleen lasta, mutta meille hän taitaa jo odottaa jälkikasvua. Kohtuullisen rasittavaa kuunnella joka välissä miten hauskoja lapset ovat, mitä meidän nykyinen koira mahtaisi tuumata vauvasta, ja millainen mieheni oli vauvana. Kun menimme nuarina ja kauniina (no, nuoria ollaan vieläkin, kauniita ei niinkään ;)) naimisiin, anoppi antoi tarkat ohjeistukset miten meidän ei kannata vielä hankkia lapsia kun hänen pojallaan on opiskelut kesken. Minulla on muuten vieläkin opinnot kesken, mutta silti näin 6.5 vuoden avioliiton jälkeen taitaa olla säädyllinen aika hankkia lapsia. Huoh. Kai appivanhemmillekin voisi kertoa tilanteesta kun kerta omatkin vanhempani tietävät, mutta en vaan jaksa. Heiltä menee yöunet, sitten alkaa tulla ehdotuksia hyvistä lääkäreistä ja hoitomuodoista joita he ovat etsineet netistä, samoin tarjotaan rahoitusta projektille jne. Ei tämä ole kuin minun ja mieheni välinen asia.

Tästä tulikin mieleen että tällä hetkellä olemme autuaan onnellisessa tilassa mieheni kanssa, sillä meillä on sentään toisemme. Onnellisuutta helpottaa varmasti sekin että emme ole lähteneet (ainakaan vielä) tutkimuksiin jossa todettaisiin "syyllinen" tilanteeseen. Tai en minä tiedä mitä mies ajattelee, sillä luulisin että vika on minussa kun kerta kierrossakin on vähän häikkää. Ja olenhan minä tämän parisuhteen ylipainoinen osapuoli. Vaikka sen tiedän että ei mies onneksi syyllistä minua, edes ajatuksissaankaan. Taitaa olla enemmän naisten heiniä nämä aisoiden monimutkaistamisen ja syyllisen etsimiset.

Äitini kertoi tavatessamme taas liudan tuttuja jotka ovat raskaana. Totesin vaan tähän että "niin, jotkut ne vaan osaa. Me taidetaan siirtyä ulkomaan markkinoille", johon äitini totesi että "älkää vaan Afrikkaan, sitä lasta vaan kiusattais täällä". En osannut edes loukkaantua, olemme äitini kanssa niin samanlaisia että emme saa enää edes kunnon riitaa aikaiseksi mistään.

Tällä hetkellä olen pahimman katkeruuden ja kateuden yläpuolella. Välillä kyllä nämä alhaiset tunteet pääsevät pintaan, mutta just nyt ei tunnu edes miltään vaikka tiputteleekin jo varsin lupaavasti. Sen olen kyllä huomannut että olen tullut jollain tasolla kylmemmäksi ja kovettanut itseni. En jaksa enää ihailla ystävien lapsia tai juurikaan kiinnittää heihin edes huomiota. Pitäkää vaan niin huonona ihmisenä kuin haluatte, tämä tuntuu mun selviytymiskeinolta.

Tänään harkitsin jo ihan vakavasti puhelinsoittoa lääkärille. Jos sitä kuitenkin katsois että onko omat hormonit päin seiniä, ja koittais saada vaikka clomit tän tiputtelun hillitsemiseks? Vai eikös ne siihen vaivaan usein määrätä? Kai sitä vois tuollaiset kevyet hoitomahdollisuudet kartoittaa vaikka rajumpiin hoitoihin ei lähtiskään.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Koiranpentua odotellessa..