Olen tässä hiljalleen tajunnut sen tosiasian elämästä, että mitä pidempään me elämme ilman lasta, yritämme, toivomme ja odotamme ihmettä, sitä enemmän mietin haluanko ihan oikeasti lapsen ja kaiken sen mukanaan tuomat asiat. Samoin mietin myös sitä miten paljon olen valmis näkemään vaivaa lapsen saamisen eteen. Mukana on tietysti myös pelkoja; entä jos tulenkin raskaaksi enkä haluakaan lasta? Entä jos saan lapsen pitkien hoitojen/adoptioprosessin jälkeen ja huomaan sitten että "tämä ei olekaan minun juttuni" (lainaus Miljonääriäideiltä ;)). Mitäs sitten tehdään?

Tiedän että nämä pohdinnat ovat ihan terveitä, ja hyvä että mietin ylipäätään. Tiedän senkin että hullut ajatukset johtuvat osaltaan juuri ajan kulumisesta - mitä pidempään asiaa vaan joutuu miettimään ilman oikeaa lasta, sen kauemmas asia tuntuu ulottuviltamme luisumaan. Lapsi siis alkaa muuttua utopistiseksi haaveeksi johon liittyy paljon monimutkaisia asioita. Välillä olen ihan kauhissani kun huomaan että en edes tiedä haluanko koko lasta.

Sen tiedän että jos minulla olisi nyt lapsi (joka olisi vaikkapa saanut alkunsa yk 2), rakastaisin sitä koko sydämestäni ja tekisin sen elämästä niin hyvää kuin minä kykenen vaan tekemään. Nyt tyydyn vaan miettimään ja miettimään. Ja käyttämään koiranpentua pissalla ;)