Suunnittelimme miehen kanssa tulevaisuutta, ja jotenkin siinä sitten tuli puheeksi että pitäis taas joskus ajella Lappiin perinteiselle talvilomalle. Ensimmäinen ajatukseni oli että "vähän siistiä, kahden aikuisen ihmisen loma!" Iloitsin aivan vilpittömästi ajatuksesta pitkästä automatkasta kahdestaan ilman huutavia, oksentavia ja riiteleviä lapsia. Samoin samaan aikaan toteutuva laskettelu kuullosti taivaalliselta, kuten myös hyvä ruoka, saunominen ja sen sellainen :)

Pointti nyt ei luonnollisesti ollut mahdollisesti edessä siintävä loma, vaan se, että kahdestaan elämisessäkin on puolensa jotka olen alkanut nähdä hyvinkin positiivisessa valossa, ja yleensä ennen sitä "yhyy, meillä ei ole koskaan autossa oksentavia lapsia"-ajatusta. Näistä ajatusmaailman muutoksista olen päätellyt että alan hiljalleen toipua tästä surusta, masennuksesta ja "ranteet auki"-menosta. Vaikkakaan en luonnollisesti ole koskaan ole itseeni teräasein kajonnut :D

Ei lapsettomuus taida maailmanloppu olla :) Voi kai ihminen elää ihan mukavaa elämään ilman jälkikasvuakin, vai voiko? :)