Olen viettänyt monta hetkeä miettien mitä tämän blogin kanssa tekisin. Miettinyt tätä hetkä, mitä kirjoitan viimeiseen postaukseen, miten saan siitä elämän makuisen. Miten kerron nykyisestä elämäntilanteesta, pitkistä öisistä keskusteluista miehen kanssa, isoista elämänmuutoksista ja siitä miten arpi hiljalleen paranee, eikä haavaa enää ole.

Meidän elämä on hyvää näin. Olen luopunut ajatuksissani niin hoidoista kuin adoptioajatuksistakin. Minulle luonnon järjestys on niin pyhää ja rikkomatonta että en halua taistella sitä vastaan. Olkoon niin, miten asiat luonnostaan ovat. Poissa on myös pistävä katkeruus, kauna ja kateus.

Ehkä suurin asia minkä olen matkan varrella oppinut on elämästä nauttiminen sellaisena kuin se käsiin annetaan. Epätäydellisenä, rikkoutuvana ja hauraana, mutta silti niin kauniina. Mikä minä olen muuttamaan asioiden luonnollista tasapainoa?

Meidän on hyvä näin.