Sanotaan, että lapsen hankkiminen on parisuhteen isoin päätös. Niin varmasti onkin, mutta samalla se on (normaalisti raskautuville) aika helppo päätös. Asiasta keskustellaan, päädytään lopputulokseen, ehkäisy heitetään pois, pissataan testiin kaksi viivaa, ja 9 kk kuluttua synnytetään. Yksinkertaista, eikä aiheuta isompia mietintöjä.

Toista se on silloin kun ei lasta kuulu, ja täytyisi miettiä elämää eteenpäin. Joka vaiheessa prosessia saa miettiä ja järkeillä mitä seuraavaksi. Lähteäkö hoitoihin vai ei? Jaksammeko lähteäkö adoptioprosessiin vai ei? Muutanko isompaan asuntoon jotta adoptioneuvoja kirjoittaisi paremman lausunnon? Ei riitä että olet päättänyt haluta lapsen, täytyisi vielä tietää miten, minkä värisen, milloin, millä hinnalla jne. Oikeastaan se, että olemme päättäneet haluta lapsen siitäkin huolimatta että biolasta ei näy, on tehnyt elämästä todella hankalaa.

 Tosin hankalaa elämä on myös silloin kun toivoo ja rukoilee salaa koko ajan ihmettä tapahtuvaksi. Haenko määräaikaista työpaikkaa vaikka saatan olla raskaana x ajan kuluttua? Voinko ottaa nyt koiran vaikka saatan tulla raskaaksi ja lapsi syntyy ennenkuin koira on vuottakaan? Typerää tietysti elää näin, mutta minkä sille voi.

Oma tilanteemme on nyt se, että elämme sittenkun-elämää. Sittenkun molemmat olemme saaneet opintomme viimeisteltyä, voimme hakea työpaikkoja. Sittenkun meillä on työpaikat, voimme muuttaa isompaan asuntoon. Sittenkun meillä on työpaikat ja isompi asunto (ja riittävät tulot ;)) voimme aloittaa adoptioprosessin. JOS en ole raskautunut sitä ennen. Tällä hetkellä elämä on rasittavaa tyhjäkäyntiä. Odotan - mitä? Sitä että voin aloittaa elämään "oikeaa" elämää. Elämä on jatkuvaa odotusta.